EI ENÄÄ, Kiitos!

Kun sain esikoiseni 19-vuotiaana yksin, olin täysin varma, etten tekisi enää ikinä lapsia! Yksi lapsi tuntui niin helpolta, kun kaiken huomion pystyi keskittämään vain siihen yhteen ainoaan muksuun ja hänen touhuihinsa. Tavattuani mieheni melkein 8 vuotta sitten sain liiton mukana yhden bonuslapsen, joka vierailee meillä edelleen säännöllisesti. Pojista on ollut aina seuraa toisilleen ja matkusteleminenkin oli heidän ollessaan pieniä todella helppoa ja kahdenkeskeistä aikaakin oli paljon paljon helpompi järjestää kuin nyt.

Me ei olla oikeastaan koskaan ajateltu, että mikä olisi se meidän lapsiluku, vaan ollaan aika pitkälti menty sen mukaan mitä meille on annettu. Olen itse isohkosta perheestä, jossa oli aina leikkikavereita, joten yksi lapsi tuntui ajatuksena todella yksinäiseltä! Mieheni sen sijaan on ainut lapsi, joten me ollaan senkin puolesta koettu aivan erilaiset lapsuudet! Uusperheen perustaminenkin oli oma hommansa, eikä kyllä heti ensimmäisten vuosien aikana ehtinyt edes tulla vauvakuumetta.

Kun menimme naimisiin kesällä 2012 ajatus yhdestä yhteisestä lapsesta vahvistui ja päätimme yrittää josko meitä onnistaisi! 11kuukautta häiden jälkeen syntyikin pieni prinsessamme Adele. Adelen vauvavuosi oli ilmeisesti aika helppo, koska päätimme jälleen yrittää ja Aden ollessa puolivuotias olinkin jo uudelleen raskaana. Muistan muuten vieläkin sen, kuinka kaikki pitivät meitä hulluina, koska lapsille tulisi vain 1v4kk ikäero, mutta meistä se oli taas tosi sopiva! Toki olihan se alku todella rankkaa ja heti niiden ensimmäisten kolmen kuukauden taistelujen jälkeen podin jo taas vauvakuumetta ja silloin kirjoitin myös ''vielä yksi, kiitos'' -postauksen. Minua sen kaiken väsymyksen keskellä auttoi mun oma asenne! Tiedän, ettei se positiivinen asenne aina riitä, mutta itse jaksoin ainakin paremmin, kun heräsin joka aamu sillä ajatuksella, että tästä tulee vielä hyvä päivä! Yleensä ne arkipäivät oli ainakin alkuun ihan todella raskaita, mutta niistä selvittiin <3 Ja ihan kaikesta selviää, oli kyse mistä tahansa.

Nyt kun seurailemme vierestä Aden ja Lucan leikkejä alkaa heistä todella olla toisilleen seuraa. Arki sujuu kivasti (jos uhmaikää ei lasketa) ja vuoden päästä meillä olisi jo aika helppoa ajatellen uutta vauvaa, silloin taloprojektikin olisi jo paremmalla mallilla. Isommat lapsetkin on jo todella itsenäisiä ja heillä on omat mielenkiinnon kohteensa, eikä heitä juuri muuten näy kuin syömässä. Nyt vielä riitän, mutta riittäisinkö sitten, jos vauva tulisi?

Nyt kuitenkin tilanne on se, ettei kumpikaan meistä ei enää vauvakuumeile, eikä haaveile muusta kuin yhteisestä ajasta ja isommasta talosta. Lapsilukuna 3+1 tuntuu ihan täydelliseltä ja kokonaiselta, joten vielä yksi tuntuisi jotenkin yksinäiseltä! Tai voisihan ne olla kaksosetkin, heh. Mutta nyt ja muutaman vuoden päästä meillä on mahdollista toteuttaa enemmän niitä omia haaveilta ja oikeasti elää lasten kanssa ihan erilaista elämää kuin nyt.

Minulle ajatus avioliitosta tuntui ajatuksena pitkään liian lopulliselta ja samalta tuntuu nyt tämä päätös lapsiluvusta. Ehkä me vaan nyt ollaan onnellisia siitä mitä meillä on! En kuitenkaan uskalla sitä  vielä ääneen sanoa, että onko tämä nyt todella tässä, vaikka tästä aiheesta kirjoittaminen tuntuikin niin helpolta.

Kärsitkö Sinä kroonisesta vauvakuumeesta vai onko teidän lapsiluku jo täysi?

Lasten ikäerot myös kiinnostaa kovasti, oletteko kokeneet jonkun ikäeron helpompana kuin toisen?